''Äiti, mikset sä syö?''

Otsikossa esiintyvä lause on sellainen, mitä en halua että lapseni koskaan kysyy minulta. Mutta miksi äitiyden myötä syömisestä on tullut niin vaikeaa? Mieluummin käytän sen ''oman ajan'' johonkin muuhun kuin syömiseen. En jaksa tehdä ruokaa, en jaksa syödä, ei tee mieli mitään. Sitten nälkä yltyy niin kovaksi, että illalla miehen tullessa kotiin vedän ihan hirveän annoksen ruokaa! Ei ole tervettä, ei.

Mistä tämä johtuu? Miten ei ole aikaa syömiseen muka? Mä olen aina tykännyt ruoasta ja tykännyt maistaa erilaisia ruokia. Ja en mä sitä sano, etten söisi jos ruoka tuotaisiin mun eten. Jos mulla olisi kokki, joka tekisi mulle ruokaa aina kun haluan ja saisin itse päättää viikon ruokamenun ja kokki sen minulle tekisi, niin ei siinä olisi mitään ongelmaa. Mutta miksi ruoan tekeminen on niin vaikeaa?

Ja ei tosiaan pelkästään se ruoan tekeminen. Nytkin mulla on jääkapissa iso pizzapala, jauhelihakastiketta ja spagettia, jauhelihakeittoa, leipätarvikkeet + leipää, kasviksia... Mutta en silti syö vaan kirjoitan tätä. En vaan ymmärrä mikä muhun on mennyt.

Raskaana ollessa söin hyvin. Minun oli pakko, sillä minulla oli raskausajan diabetes. TÄÄLTÄ voit lukea lisää raskausdiabeteksen ruokavaliosta. Mutta lyhyesti sanottuna raskausdiabeteksen tärkein hoito on oikea ruokavalio. Monipuoliseen ruokavalioon kuuluu täysviljavalmisteita, kasviksia, marjoja ja hedelmiä, rasvattomia tai vähärasvaisia maito- ja lihavalmisteita sekä pehmeää rasvaa sisältävää levitettä tai öljyä. Energiamäärään – siis ruuan määrän – tulee pysyä kohtuullisena, jotta paino ei nouse liikaa ja verensokeri pysyy mahdollisimman hyvin hallinnassa.
Joten huolehdin syömisistäni, herkuttelin todella vähän ja mittailin verensokereita. Minun oli pakko syödä säännöllisesti, muuten oloni oli tosi huono ja heikotti. Söin aamupalan, töissä vielä vähän aamupalaa, kun lapsilta jäi yli(siis en niiden lautasilta vaan puurokattilasta tai ylijäämiä leipiä yms..) ja sitten lounaan ja päivän mittaan hedelmiä/vihanneksia/leipää välipalaksi ja vielä illalla söin kunnolla. 

Silloin kun imetin, niin syöminen tuli jotenkin automaattisesti. Kai sitä ajatteli, että on pakko syödä jotta lapsi saisi tarvittavan määrän maitoa ja ravintoaineita ja ajatteli lastaan. Mutta nyt kun kaikki on omissa käsissä, niin ei syöminen huvita. Välillä en edes huomaa näläntunnetta.

Eilen oli aika peruspäivä ruoan suhteen. Aamulla kun tein Nellalle puuron, tein myös itselleni. Söin puurolautasellisen + omenahilloa seassa. Join kaksi kuppia kahvia.
Iltapäivällä ystäväni tuli kylään ja join pari kuppia lisää kahvia ja yhden pullan kun ystävä toi niitä mukanaan. Sitten en syönytkään mitään kun seuraavan kerran vasta joskus 10-11 aikaan illalla. Tehtiin R:n kanssa pitaleipiä, paistettua sipulia ja kebabbia + kasviksia. Ja kokista. 
Terveellisyyden huippu...
Monesti päiväni menee samalla kaavalla. Aamupuuron syön ja sen jälkeen en välttämättä mitään ennen iltaa. Kahvia lipitän päivän mittaan kera maidon ja se ei tosiaankaan ole terveellistä. Kai se sitten vähän täyttää, kun jaksan niin hyvin. Mutta täytyy myöntää, että olenhan minä väsynyt! Verensokerit laskee ja uuvuttaa, on jaksamaton olo kun ei syö!  

Ahdistaa se ajatus, että Nella ei oppisi terveellisiä ruokailutottumuksia, kun meillä ne on niin huonot. R on myös tottunut syömään epäsäännöllisesti ja huonosti. Ja ikävä myöntää sekin, että syömme usein roskaruokaa. Ainakin kerran viikossa käydään mäkissä/tilataan pizzaa tjn. Se on vaan niin helppoa. Meidän perusruokaa on tortillat, jauhelihakastike & spagetti, kanawokki, nuudeli yms. Välillä syödään paistettua lohta ja perunamuussia ja välillä makaronilaatikkoa. Ihan terveellistä ja helppoa, mutta samantyyppistä. Jauhelihaa syödään varmaan eniten. Ikuisuusongelmana on; mitä tänään syötäisiin? Joskus aiheesta saadaan kina aikaiseksi kotona tai ruokakaupassa.

Haluan, että kun Nella kasvaa niin syödään joka päivä(aina kun se on mahdollista) yhdessä ruoka ruokapöydässä, jutellaan päivän kuulumiset ja ollaan perheenä yhdessä. Haluan, että Nella oppii syömään erilaisia ruokia ja tosiaan että syödään siinä ruokapöydän ääressä eikä esim. katsota telkkaria/lueta lehteä samalla!

Tunnistaako joku muukin itsensä tässä tekstissä? Osaako joku äiti samaistua minuun?

Mikä neuvoksi!?