En kuitenkaan ajatellut vielä täysi-ikäisyyden saavutettuani, että parin vuoden päästä pitelisin sylissä omaa vauvaani, onnellisena, kihloissa, omassa(no okei, pankin) asunnossa, tasapainoisena aikuisena ihmisenä.
 |
| Tältä kesältä ♥ |
Ei mennyt montaa kuukauttakaan, kun huomasin jo, että sukunimeni on R:n kodin ovessa. Muutettiin siis yhteen, minä opiskelin ja R kävi töissä. Oltiin umpirakastuneita, suunniteltiin tulevaisuutta ja haaveiltiin kaikesta ihanasta, mitä meillä olisi edessä. Itsenäistyin kertaheitolla ja koin vähän kasvukipuja; olin kuitenkin vasta 18-vuotias ja kaikki tapahtui niin nopeasti. Onneksi vielä siihen aikaan asuttiin kymmenen minuutin ajomatkan päässä lapsuudenkodistani, joten sain turvaa ja tukea aina kun sitä tarvitsin. Vanhemmat jeesailivat minua vielä pitkään rahallisesti, postinikin tulivat kotiin ja kävin ''kotona'' harvasen päivä. En kokenut R:n kotia kodikseni, en ollut koskaan asunut kerrostalossa, ja lähihoitajakoulun viimeisestä vuodestakin oli selvittävä kunnialla. Olin opiskelujen suhteen perfektionisti, vaikken sitä todellakaan ollut ylä-asteella ollut. Ammattikoulussa jostain syystä tähtäsin aina vain kiitettäviin ja panostin täysillä kouluun. Ehkä siksi, koska koin alan oikeasti omakseni ja halusin saada ammatin, yläaste tuntui silloin joskus enemmän pakkopullalta. Ammattikoulussa olin itseäni ja tulevaisuuttani varten, hoitoala tuntui kutsumukselta. Miten muuten olisin halunnut hoitajaksi, jotka ovat täysin alipalkattuja verrattuna siihen työmäärään ja työn henkiseen, sekä fyysiseenkin, rankkuuteen nähden. Voisin väittää, että hoitajat tekevät työtään sydämellä ja haluavat auttaa ihmisiä, eivätkä tee työtä vain työn takia.
Tuli kevät 2011 ja elämä haki vielä suuntaansa, välillä tunsin olevani hukassa ja opiskelujen jälkeen tyhjän päällä. Valmistuin, ja piti alkaa etsiä työtä, piti päättää hirveästi tärkeitä asioita, haluttiin ostaa kämppä, kaikki oli sekavaa. Mutta silti olin niin onnellinen.
Pääsin töihin aivan ihanaan paikkaan vastavalmistuneena, erään kehitysvammaisten koulun lomahoitoon muutamaksi kuukaudeksi. Työ vaikutti haastavalta ja mielenkiintoiselta ja oli kivaa, että paikka oli minulle jo keikkailusta ja työharjoittelusta ennestään tuttu. Odotin kesää innolla, kunnes...
Ajoin skootterilla kaikki työmatkat ja työmatkalla kotiin mennessä tapahtui ikävä juttu. Ajelin jalkakäytävää, jossa mopoilla saa ajaa, kun yhtäkkiä edessä ollut pyöräilijä viittoi olevansa kääntymässä. Pyöräilijä ei sitten kääntynytkään ja tein äkkijarrutuksen, jonka seurauksena kaaduin melko pahasti asvaltilla. Mopo tuli jalkani päälle, enkä pystynyt liikkumaan. Päässä vilisi ja sydän pamppaili hullun lailla. Joku soitti ambulanssin ja hetken päästä olinkin jo matkalla sairaalaan.
Aluksi jalkani tarkastettiin ja siinä ei todettu mitään kovin pahaa, mitä nyt oli pahasti ruhjeilla ja tosi kipeä. Myös käteen tuli jälkiä ja muualle kroppaa. Sain muutaman päivän sairaslomaa ja parantelin itseäni.
Muutaman päivän päästä jalka ei ollut yhtään parantunut ja menin takaisin sairaalaan. Minua tutkittiin ja kas kummaa, minulla olikin polvilumpion murtuma. Joka tarkoitti siis, etten saanut muutamaan kuukauteen suoristaa jalkaani ollenkaan ja jouduin pitämään jalassa sellaista isoa tukea. Tämä tarkoittikin sitten, että olin koko kesän sairaslomalla ja sinne jäi työt. ''Onneksi'' sentään tämä tapahtui työmatkalla, koska sain vakuutuksesta korvauksena osan menetetyistä työtuloista.
Parantelin itseäni kesän ja R kävi töissä, ravattiin muutamassa asuntonäytössä ja haluttiin kovasti ostaa oma kämppä. Suunniteltiin kihloja ja lapsia(joista R alkoi ekana puhumaan!), elämä oli tasaista ja leppoista. Lähdettiin ensimmäiselle yhteiselle etelänmatkalle Turkin lämpöön ja alettiin yrittää lasta. Turkista tultiin ruskettuneina ja sormukset nimettömissä takaisin.
Nyt elän onnellista elämää kotiäitinä vähän vaille puolitoistavuotiaalle maailman suloisimmalle neidille. Arki soljuu eteenpäin, R käy töissä ja minä olen toistaiseksi vielä kotona, ensi vuoden puolella kuitenkin olen palaamassa työelämään hoitoalalle. Josta päästäänkin siihen seuraavaan haaveeseen. Toinen lapsi. Milloin?
Mä olen aina ajatellut haluavani kaksi lasta, korkeintaan kolme. R haluaisi suurperheen, vähintään kolme, mieluiten neljä tai jopa VIISI lasta. Joo, jos multa nyt kysytään, niin ei ole tulossa tapahtumaan. Mutta eihän koskaan saa sanoa ei koskaan, vai? :D
Tällä hetkellä kaksi lasta tuntuisi jotenkin liian vähältä. Jos saisinkin kokea raskauden, synnytyksen ja vastasyntyneen vauvan, kehityksen harppaukset, ensiaskeleet, ensimmäiset sanat ja kaiken sen ihanan enää vain kerran! Tuntuisi niin hassulta, väärältä. Taidan olla sellainen jonkinasteinen ikuinen vauvakuumeilija omalla tavallani. Olen realistinen, mutta välillä en pysty ajattelemaan vain järjellä. Joskus se sydän huutaa jotain ihan muuta. Ainakin olen ikuinen haaveilija.
En kuitenkaan näe itseäni suurperheenkään äitinä, isona syynä siihen on myös taloudellinen tilanne. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä se meillä vaikuttaa lapsimäärään, ainakin jos minulta kysytään. Kumpikaan meistä ei ole hyväpalkkaisessa työssä ja tuskinpa tästä ansiot tulee paljoa suurenemaan, jos ei lotossa voiteta.
 |
| kuva: weheartit.com |
Mielestäni lapsi tarvitsee sisaruksen, en voisi kuvitellakaan että itse olisin ainut lapsi, eikä R myöskään. R:lla on kaksi veljeä ja yksi sisko, minulla yksi veli.
 |
| kuva googlesta |
Ja älkää ymmärtäkö väärin, varmasti joillekin yksi lapsi on hyvä vaihtoehto, mutta nämä ovat täysin omia elämän valintojani. Ja jos meille ei toista lasta koskaan siunaantuisikaan, niin onneksi on yksi. Rakastan olla äiti.
Elämää ei voi suunnitella paljoa etukäteen. Ei voi koskaan tietää, jos emme saakaan enempää lapsia. Tai mitä vaan muuta voi tapahtua tai olla tapahtumatta. Siksi pitää nauttia niistä asioista, jotka meille on suotu, mutta unelmointi ei ole koskaan väärin. Haaveita ja toiveita, miten sitä muuten jaksaisi jos ei niitä olisi?
Meillä on ajatuksena, että lapsille tulisi ikäeroa suunnilleen kolmisen vuotta, jos vaan kaikki menee niin kuin halutaan. Stressinä on nyt sekin, että haluan keretä olemaan työelämässä jonkin aikaa, ennen kun tulen raskaaksi tai saan lapsen. Lapsen yrittämiseen voi mennä kuukausi, puoli vuotta, vuosi tai vaikka kymmenen vuotta. Nellaa yritimme neljä kuukautta, mutta se ei tarkoita, että seuraava lapsi tulisi samalla aikavälillä.
Kaikki on vielä vähän auki, mutta toiveina olisi siis;
- Toinen lapsi parin vuoden sisään
- Kolmas lapsi kymmenen vuoden sisään, mieluiten ennen kun täytän 30v. Jotenkin ajattelen niin, että kun sain ensimmäisen lapsen niin nuorena(raskaaksi 19v ja Nella syntyi, kun olin 20v), niin en haluaisi enää paljon yli kolmikymppisenä ''tehdä lapsia''.
- Rivitalo/omakotitalo, joskus. Mutta ainakin isompaan asuntoon muuttaminen muutaman vuoden sisään ja tämän asunnon myyminen. Nykyinen asuntomme on 57½ m2 kolmio.
- Joskus olisi ihanaa hankkia koira, jos asumme talossa, missä on oma piha
- Naimisiin kenties joskus
- Kaikenkaikkiaan tasapainoinen, onnellinen elämä, yhdessä, lapsien kanssa.
Oliko tämä muuten kivaa luettavaa teille vai ihan tylsää?
Ihanaa viikkoa! ♥
