''Käykää yhtä aikaa nukkumaan
Sanokaa ne kolme pientä sanaa
Jos on ovi raollaan
Se pääsee palaamaan
Kolme pientä sanaa
Sanokaa ne kolme pientä sanaa
Jos on ovi raollaan
Se pääsee palaamaan
Kolme pientä sanaa
Päivällä yhdessä perheenä kolmistaan
Illalla kaksi omissa nurkissaan
Kalpea ruudun valo kummankin kasvoilla''
Illalla kaksi omissa nurkissaan
Kalpea ruudun valo kummankin kasvoilla''
Parisuhde. Jo sananakin tuntuu heti, että onko se sitä nykyään? Koenko meidän yhä olevan pari, vaikka elämämme pyörii niin paljon lapsen ympärillä?
Välillä tuntuu ja välillä ei. Parasta aikaa meidän parisuhteelle on illat; ollaan vain me kaksi, Nella nukkuu tyytyväisenä ja me saadaan keskittyä toisiimme, jutella ja halia, tai vaikka vain tuijotella toisiamme silmiin... Hahahah! Niin varmaan. Oikeasti todellisuus on (liian usein) tälläinen; Nella nukahtaa. Siivoillaan lelut yms paikalleen. Jompikumpi on tehnyt sillä aikaa iltapalaa kun toinen on nukuttanut, tai jos Nella on nukahtanut yksinään niin tehdään yhdessä yleensä jotain iltapalaa. Kun saadaan leivät tai muu ruoka eteemme, niin laitamme päivän Salkkarit pyörimään. Katsotaan ne, ja syödään samalla. Ehkä katsotaan jokin toinenkin ohjelma, tai sitten ei. Sen jälkeen molemmat uppoutuvat omille koneilleen, minä yleensä netin ihmeelliseen maailmaan blogien pariin, Facebookkiin tai vain surffailemaan, R yleensä pelaamaan jotain. Siinä sitten kökötetään se tunti tai pari, kunnes R yleensä menee aikaisemmin nukkumaan ja nukahtaa samantien, minä kampean sänkyyn siinä klo 23-01 välisenä aikana. R on unessa ja minä kietoudun hänen kainaloonsa, eli sentään jotain läheisyyttä. Joskus mennään jopa samaan aikaan nukumaan, jolloin jutellaan yleensä jonkin verran(yleensä minä hölötän taukoamatta ja R koittaa nukkua) ja ehkä vaihdetaan muutamat pusut ja halitkin. Vou, mullistavaa...
Eniten tähän tilanteeseen on vaikuttanut varmasti lapsi. Tunnen saavani niin paljon läheisyyttä, pusuja ja haleja meidän pikkuneidiltä, että ehkä en enää tarvitse niitä illalla mieheltä? Näin ainakin eräs viisas ihminen kerran spekuloi. Ja hyvinpä spekuloikin. Tämä samainen ihminen sanoi myös, että olisi tosi tärkeää muistaa se läheisyys ja halata ja pussata, vaikkei tekisi mieli. Ihan oikeasti, mieluummin vaikka pakolla pussaa ja halaa, kun ei ollenkaan. Liian helposti lapsiperheessä vanhemmat erkanevat ja erkanevat, siirtyvät siitä samasta kohdasta sohvaa eri puolille ja pian jää ne nukkumaanmenohalitkin. Ja lusikassa nukkuminen.
Riitaannuttavat asiat meillä on raha, kotityöt, toisen saamattomuus/laiskuus, läheisyyden puute(jos toista ei kiinnosta haliminen, yleensä minua), oma aika(sen puute), menemiset jne.
Ensinnäkin raha: Eli siis se, ettei sitä ole. R:n mielestä tietenkin tuhlaan ihan liikaa Nellan vaatteisiin ja minun mielestäni R ei oikein handlaa tuota rahankäyttöä ylipäätään. Miten se on mahdollista, vaikka herra ei oikeastaan ikinä ostele itselleen mitään, joskus jotain kalastustarvikkeita vain.
Joka viikko, melkein joka päivä jopa, me riidellään, kinastellaan tai keskustellaan raha-asioista. No ei nyt ehkä ihan joka päivä, mutta usein kuitenkin. Ihan järjetöntä, koska eihän se raha riitelemällä lisäänny lompakkoihimme. Mutta jotenkin meidän on tosi hankalaa keskustella siitä ilman kinastelua. Tänään tosin niin tapahtui, ihme!
Mutta tuokin nyt on sellainen asia, että kyllä siihen muutos tulee kun minä palaan töihin. Ei me siltikään herroiksi elellä, mutta varmasti helpottaa jonkin verran.
Kotityöt; ja siihen liittyvä toisen saamattomuus/laiskuus. Yllätys, että yleensä se tuntuu olevan mielestäni R, joka tekee liian vähän kotitöitä. Otetaanpas esimerkki; R sai omaa aikaa la-su, kun minä olin Nellan kanssa mökillä ja R oli kavereiden kanssa juhlimassa ja katsomassa pronssipeliä. No, sitten sunnuntaina hän suvaitsi olla kun p*rseeseen ammuttu karhu, kun me tultiin illemmalla kotiin. Jaa miksi? No kun oli jäänyt minuutti finaalipelistä(jossa Suomi ei edes pelannut?!) katsomatta, kun piti tulla ottamaan äitini autosta turva-istuin pois ja kantamaan mökkikamoja jne. Minä lähdin siitä sitten Pompin kutsuille ja R jäi Nellan kanssa pariksi tunniksi kotiin. Maanantaina sama meno jatkui. No, me mentiin aamulla Nellan kanssa muskariin(R:lla oli siis vapaapäivä töistä) ja sen jälkeen kahville kavereiden kanssa. R sitten oli kotona sellaiset 3,5-4h, eikä ollut tehnyt yhtääään mitään. Tiskit oli altaassa, kaikki levällään, mökkikamat purkamatta, ja R oli PELANNUT koko ajan? Ainoa asia, minkä oli tehnyt, oli pyykkien pesu ja sekin täysin siksi että lähetin viestin erikseen josko hän voisi sen ystävällisestii tehdä. Miksi kaikesta pitää aina sanoa, nipottaa, käskeä... Miksei voi vain olla joskus oma-alotteinen? Mutta täytyy kyllä mainita, että maanantai-iltana tapahtui jotain harvinaista; R pyysi anteeksi käytöstään parin päivän aikana. Hän kun oli kiukutellut pari päivää ihan turhaan, ja myönsikin sen.
Kotitöistä meillä riidellään jonkin verran, yleensä minä nalkutan... Ymmärrän kyllä, että minun tehtäväni on kotiäitinä pitää talo pystyssä ja siistinä, mutta ei koko aikaa. Kyllä joskus R:kin voisi imuroida ja heittää kortensa kekoon, kun kerran yhdessä tässä kämpässä asutaan ja perheenä eletään. Enkä sano, ettei koskaan mitään tekisi, mutta...
Noh, sitten oma aika. Sekin on tooosi yleinen lapsiperheen vanhempien riidanaihe. Yleensä minä valitan, kun en ''saa'' ''koskaan'' tehdä mitään ilman Nellaa, mutta sitten kuitenkin minun on vaikeaa olla erossa Nellasta. :D Vähän ristiriitaista, ja sinäänsä sitten hölmöä siitä valittaakaan.
Ongelmana on se, että oikeastaan kaikki kaverini haluavat nähdä myös Nellaa, joten näen sitten yleensä niin lapsettomia kun lapsen omaavia kavereitani Nellan kanssa. R:n kavereita ei ehkä niin paljoa kiinnosta, suurinta osaa ainakaan. R monesti siis käy kavereidensa kanssa kahvilla tai muualla yksinään, kun taas minä aina otan Nellan mukaan, tai kaverit tulee meille niin että Nella on kotona ja silloin R yleensä lähtee johonkin muualle pakoon akkojen höpötystä. Hmp.
Luojan kiitos meillä on ihan mahtava tukiverkosto. On kaksi supermummia, jotka mielellään hoitavat ainokaista lapsenlastaan. Saamme siis yhteistäkin aikaa R:n kanssa, jos sitä haluamme. Minä en kuitenkaan turhan usein haluaisi neitiä jättää hoitoon, mutta R:lle se ei tunnu olevan niin iso ongelma. Aika yleistä varmaan, että äidille se on vaikeampaa? Onhan R tottunut olemaan erilailla erossa neidistä, kun minä joka olen yleisesti ottaen Neltsun kanssa 24/7.
Kaikista pahin on se, jos mies vetoaa rankkaan työpäivään, ylipäätään missään asiassa. Siis, tottakai saa purkaa tuntojaan ja valittaa, mutta jos sitä käyttää verukkeena tai tekosyynä johonkin, niin ei uppoa. R sanoi yksi päivä minulle ''Huhhuh, kun oli rankka päivä töissä.. mä oon niin poikki... JA tällä mä en siis tarkota, etteikö sullakin olis ollut tosi rankka päivä kotona ja etten arvostais sun kotiäitiyttä!'' Hyvin koulutettu siis. ;)
Tähän samaan liittyy tuo menemiset sinäänsä, että siis minä haluaisin monesti iltaisin tehdä jotain, mutta R on niin poikki töiden jäljiltä, ettei jaksa. Jos olen ollut Nellan kanssa koko päivän kotona ja vaikka oltaisiin ulkoiltu yms, niin saattaa se kauppareissu olla päivän kohokohta. Siis näin kärjistettynä. Ylipäätään se muiden ihmisten näkeminen, se että saa vaihtaa verkkarit leggareihin ja neuleeseen, tai mitä vain. Tykkään myös hurjasti kyläillä kaikkialla Nellan kanssakin, varsinkin arki-iltoina! Mutta R ei aina jaksaisi, minkä kyllä senkin ymmärrän toisinaan.
Läheisyyden puute. No, siitä sivusinkin jo tuossa aiemmin, mutta siis. Mitä on tapahtunut? Me oltiin juuri sellainen ällösöpö käsi-kädessä-kulkeva-pari. Pussailtiin julkisilla paikoilla, halailtiin ja kiehnättiin sohvalla, ei pystytty pitämään näppejämme erossa toisistamme. Siis hyvän maun rajoissa! :D Nyt seurustelua on takana reilut kolme ja puoli vuotta, ja tässä pisteessä ollaan. En ala nyt avautumaan sen kummemmin meidän intiimielämästä, mutta ei se kukoista samalla tavalla kun joskus. Tietenkään! Onneksi sentään ei olla varmaan ihan toivottomassa tilanteessa vielä, kunhan muistetaan vieläkin, että ollaan oikeasti pari ja kipinää täytyy pitää yllä, joskus jopa puoliväkisin. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?
Me ollaan edelleen ME. Rakastetaan toisiamme, välitetään toisistamme, ollaan tosissamme toistemme kanssa, autetaan ja tuetaan toisiamme, halutaan toisiamme. Mutta me ollaan myös perhe. Meillä on maailman rakkain tytär, joka pitää meidät kiireisinä. Silti omia tunteitaan toista kohtaan ei saa unohtaa tai työntää syrjään. Mitä jos joku päivä ne on työnnetty niin kauas, että ne ei enää palaakaan? Mitä jos me vain unohdamme olla RAKASTUNEITA? En usko, en toivo, en halua että niin tapahtuu.
Joskus meillä ehkä on kaksin kerroin, tai kolmin kerroin enemmän lapsia. Mitä sitten käy rakkaudelle? Vahvistuuko se? Se onkin muuten sellainen juttu, mikä ei ole koskaan saanut minua rakastamaan ja ihailemaan ketään niin paljon, kun se, kun näin R:n isänä. Eihän sitä voi koskaan tietää, mitä jos joku ei sopeudukkaan vanhemman rooliin. R:lla se tuli niin luonnostaan, että ihan häkellyin. Olenhan minä nähnyt tuon miehen lasten kanssa ennenkin, mutta se kuinka R oli luonnostaan heti niin ISI kun olla ja voi... Kylmät väreet. Toiveiden toteutuminen. Nella saa olla onnellinen, kun hänellä on niin omistautunut ja rakastava, välittävä isä.
Monissa paikoissa sanotaan, että vauvavuosi on rankin. Että kun vauvavuodesta selviää, niin sitten selviää mistä vaan. Öö mitä? Toki oli rankkaa ja aika koettelemus parisuhteelle, kun oli koliikki-itkut, valvotut yöt, oman ajan puute ja lisäksi vielä R:n viidentoista tunnin työvuorot harteilla, mutta en silti tiedä pitääkö nuo puheet ihan paikkaansa. Vai onko se vaan joku sellainen, mitä hoetaan aina tuoreille vanhemmille, jotta jaksaisivat paremmin yhdessä? Ihan yhtä ''rankkaa'' tai ''helppoa'' tämä taaperoarkikin on, kun vauva-arki. Tässä on vielä lisänä uhma ja moni muu uusi juttu. Ai niin, ja mikä mittari se muka on, että vain vauvavuoden ajan lapsi valvoisi öisin..?
Mä haluan uskoa, että me pystytään vaalimaan meidän rakkautta ja pitämään kipinää yllä. Keskustelemalla ja kuuntelemalla. Yllättämällä toinen silloin tällöin, edes pienillä asioilla. Olemalla läsnä toiselle, kun hän sitä tarvitsee. Läheisyydellä. Intohimolla. Ja muistaen sanoa aina silloin tällöin ne kolme pientä sanaa. Tarkoittaen niistä myös jokaista.
Halusin kirjottaa tästä aiheesta, koska se on varmasti ajankohtainen monelle lapsiperheelle. Ja sen takia, että olen kirjoittanut usein melko siirappisesti meistä parina ja R:sta ylipäätään. Ei me aina tanssita ruusuilla. Rakastan miestäni hulluna, mutta kyllä meilläkin on ongelmamme, ja kaikki ei aina ole kun prinsessasadusta. Toivottavasti sentään loppu olisi yhtä onnellinen, kun niissä saduissa. :)
Samaistuuko kukaan meihin?