Nyt se sitten alkoi, raskausviikko 37! Lapsi ei olisi enää ennenaikainen, jos nyt syntyisi. Ihanan helpottava olo jotenkin. Miksi silti stressaan? Mä oon just sen tyylinen ihminen, että keksin stressattavaa, jännitettävää ja huolehdittavaa vaikkei oikeasti olisi syytä. Mun on vaikea antaa itseni olla onnellinen.
Oonki nyt miettinyt, että kuinka henkilökohtaisia asioita kirjottaisin tänne blogiin. Olen alottanut aika kevyesti keskittyen vauvajuttuihin, vaatteisiin, sisustukseen ja yleiseen löpinään. En vaan halua, että mun tutut lukis tätä ja ainoa joka tietääkseni tästä tietääkään on mieheni. Tietenkin voi olla, että joku on jo tunnistanut kuvista minut ja meillä käyneet tunnistaa lastehuonepostauksesta. Mutta en tiedä.
Mulla ei nimittäin ole ollut mikään helpoin elämä, vaikka ei todellakaan mitenkään hirveäkään. Mulla oli tosi onnellinen lapsuus, mulla on maailman ihanin perhe. Oon tosi läheinen mun vanhempien ja isoveljen kanssa. Mulla on siis vanhemmat, jotka ovat olleet yhdessä lukioiästä asti ja ovat vieläkin ja sitten mulla on yksi veli, mua kolme vuotta vanhempi. Ollaan molemmat synnytty helmikuussa, eli meillä on melkein tasan 3 vuotta ikäeroa. Ollaan oltu aina tosi läheisiä, vaikka tottakai rakkaus osoitettiin pienempänä vähän kovakouraisemmin ja riitelemällä. :D Lähennyttiin entisestään, kun muutettiin pois kotoa eikä tullut kotitöistä ja arkiaskareista enää riitaa. Sama oli mulla äidin kanssa. Olin tosi vaikea teini ja mulla oli hirveä räiskyvä kapinoiva murrosikä. Ovia tuli paiskottua niin, että taulut lensi seinältä ja haistattelin vanhemmille, en noudattanut kotiintuloaikoja tai muitakaan sääntöjä. Vihasin sitä, että meillä oli mökki ja mut piti raahata sinne aina kun mahdollista. Se oli tietenkin ihan ymmärrettävää, sillä kun sain jäädä yksin viikonlopuksi kotiin 15-17 vuotiaana, niin menetin samantien vanhempien luottamuksen pitämällä kotibileet ilman lupaa. Kuinka tyhmä sitä on saattanut olla?
Nykyään ihan hirvittää, miten olen voinut kohdella noin ihania vanhempiani. Isäni oli vähän sallivampi ja tiesi enemmän asioistani, ei asettanut niin paljon rajoja. Olihan hän itsekin elänyt vähän villimmän nuoruuden ja tiesi, että kyllä se siitä sitten tasoittuu kun saa vähä rikkoa rajoja, enemmän se pahojen tekeminen kiinnostuu jos kaiken kieltää. Äiti ei ollut samalla linjalla.
Nykyään arvostan vanhempiani ihan hirveästi ja olemme tosi läheisiä. Isän kanssa olemme kokeneet monia samoja asioita ja hän ymmärtääkin minua jo puolesta lauseesta, äitin kanssa taas pystyy puhumaan paljon paremmin arkisemmat asiat ja vaikka purkamaan sitä, kuinka miehet ärsyttää välillä ;)
Vanhemmillani on myös kolme koiraa; saksanseisoja, alaskan huskyn ja belgian paimenkoiran sekotus ja mäyräkoira. Koirat ovat minulle ihan mielettömän rakkaita. Leevin otimme, kun olin kuudennella luokalla, Santun otimme kun olin seitsemännellä ja Milla(mäyräkoira) tuli meille vasta reilu vuos sitten.
Mun rakkaudet <3
Tästä tulikin nyt ihan erilainen postaus kun olin ajatellut, mutta ei se mitään :D Jatkan tota mun elämäntarinaa jossain vaiheessa jos ihmisiä kiinnostaa. :) Vaikka ei tätä vissiin kun 6 ihmistä lue, mutta kirjotankin tätä enemmänkin omaksi muistoksi :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti