Ihan pihalla

Mukahauska otsikko viittaa ulkoiluun. Asia, joka ei ole sitten oman kurahousuajan jälkeen ollut minulle mikään maailman mieleisin asia. Joo, no, tulihan sitä silloin teininä pyörittyä ulkona tuntikausia putkeen, mutta sitä ei nyt oikein voi reipashenkiseksi ulkoiluksi ainakaan kutsua. Notkuttiin milloin missä, koulun koriskentällä, ala-asteen pihalla, päiväkodin katoksessa, jopa metsässä. Eikä tosiaan tehty mitään terveellistä tai ajateltu tulevaisuutta...

...no mutta se siitä nuoruusmuistelusta! En tosiaan ole kovinkaan ulkoilmaihminen. Ihmetyttää kyllä, että miksi en ole, koska äitini on aina ulkoillut meidän kanssa tosi paljon, kun oltiin lapsia. Äitini onkin aina sanonut, että hän ei innostunut askartelusta tai lautapeleistä, mutta me sitten ainakin ulkoiltiin isolla U:lla; paljon! Jossain vaiheessa äitini toimi epävirallisen virallisesti perhepäivähoitajana naapuripihan lapsille meidän ollessa kotona ja silloin oli pakko ulkoilla jopa enemmänkin; monta eri-ikäistä lasta ja yksi aikuinen... you get the point?

Lapsen myötä, yllätys yllätys, olen minäkin edes vähän yrittänyt. Koliikkiaikana oli vain pakko kestää se muutama minuutti kuunnellen sydäntä särkevää huutoa, kun puki lapsen ja itsensä ja äkkiä ulos. Muistan sen tuntuneen ihmeeltä; Nella hiljeni kuin olisin painanut virtanapin off:ille saman tien kun astuimme rapun ovesta ulos. Siinä vaiheessa päätin, että minusta ja raikkaasta ulkoilmasta kyllä tulee vielä kaverit. Hitaasti, mutta varmasti.

Ensimmäinen vaunulenkki ♥♥♥

Talvea ja toppavaatteiden pukemista odotellessa....

Nykyään ulkoilulla on tietenkin ihan eri merkitys, kun silloin vaunulenkkiaikana, ja älkää nyt erehtykö luulemaan, että sitäkään olisin into pinkeänä joka päivä harrastanut monta tuntia. Ehei. Mutta kuitenkin sen verran, että välillä sain jopa taputella itseäni selälle ja olla ylpeä. Ja jos nyt viitsin tässä myöntää, niin ylpeä olen itsestäni aina nykyään myös kun saan itseni ja lapsen kammettua ulos, edes tuohon omalle pihalle, vain meidät kaksi. Ja sitä tapahtuu koko ajan enenevissä määrin. Hyvä minä!
Kivempaahan se tietenkin olisi kävellä tuonne reilun viiden minuutin kävelymatkan päähän asukaspuistoon ja napata mukaan puiston viereisessä talossa asustelevat kaverit(muskarista tutut J ja S), mutta meille kelpaa vielä vallan mainiosti tuo taloyhtiön pihakin, siihen kun pääsee ilman vaunujakin hyvin ja Nella jaksaa kävellä siihen.

Nella ei vielä ihmeemmin osaa vaatia, että haluaisi puistoon eikä vain tuohon samalla pihalle, siinä kumminkin on ne tärkeimmät, eli keinu, hiekkalaatikko, jopa pieni leikkikatos, hiekkaleluja, pihakeinu.... Eikä ole kertaakaan heilauttanut eväänsäkään karatakseen aitaamattomalta pihalta. Kiltti tyttö? Vai ei ole vielä vaan ymmärtänyt selkeää pakotietä läheiselle autotielle ja parkkiksille? ;)
Tuosta tulikin mieleeni, kun oltiin eilen ystäväni A:n lapsen nimpparijuhlilla ja sain kuulla taas? kuinka rauhallinen lapsi meillä on. Tuntuu jotenkin niin jännältä, että minulla on muka rauhallinen lapsi! Olen aina ajatellut, että sitten kun minä saan lapsen niin oksat pois ja kävyistä viis, mutta ei! Olin väärässä, TAI ehkä tämä tästä vielä muuttuu... :D Koputan puuta, että neiti pysyisi noin rauhallisena, mahdollisen uhmaiänkin saapuessa...Toisaalta, vertailukohteena juhlissa oli A:n tyttö M, joka on 1v 9kk ja melkoinen ikiliikkuja, sellainen tosi energinen pakkaus, joka juoksee tuhatta ja sataa, uhmaa löytyy ja kiljuu sydämen kyllyydestä kun sille päälle sattuu. Suloinen tyttö, ja niin erilainen luonteeltaan kuin Nella. Tai sitten se on ikäerosta kiinni?

Minä kuvailisin Nellaa lähinnä ehkä vähän ujoksi vieraammissa paikoissa, suhteellisen kiltiksi, todella herkäksi ja melkoisen vieraanvaraiseksi. Sellainen kultamussu, joka kuitenkin kiukuttelee sitten kotona äidille ja isillekin oikein olan takaa, jos hänen ylhäisyyttään ei jokin miellytä tai jotain tosi hauskaa juttua ei saa tehdä.
Äitini sanoo, että Nella on hyvä sekoitus minua ja R:aa. Omaa tahtoa löytyy, mutta myös rauhallisuutta.

Isin ja vaarin kanssa mato-ongella ♥

Mutta, taas poikkesin aiheesta. :D Piti puhua siitä ulkoilun rakastamisesta ja ei-niin-rakastamisesta.
Niin kuin tuossa muutama postaus sitten mainitsin, niin lapsen silmin maailma näyttää ihanalta. Vuodenajat ilakoivat eri väreissään, maasta löytyy mitä mielenkiintoisempia juttuja ja tuo taivaskin on niin kauniin värinen. Miksi aikuiset kadottavat lapsenmielisen tavan tarkastella asioita ja huomata elämän ihmeelliset asiat?
Ulkona tämä kaikki jotenkin vielä kulminoituu. Ulkona on lapsen mielestä niin älyttömän mielenkiintoisia juttuja, ettei mitään rajaa! Ja mikä onkaan sen parempaa, kun tutkailla niitä oman ihanan lapsen kanssa?!?

Vau, lehtiä!

Hmm....

Oho, mitä siellä on!

Ongelmana minulla sinäänsä ei ole se ulkoilu. Ulkoilu oman murun kanssa on oikeastaan kivaa. Mutta se lähteminen! Se on se vaikea osuus. Lapsen pitää olla syönyt, vaippa vaihdettu ja perusasiat kunnossa. Lapsi pitää pukea säänmukaisiin varusteisiin(mikä sekään ei ole ihan iisi juttu aina) ja tehdä asiat oikeassa järjestyksessä. Pitää ennakoida, pitää valmistella. Pitää varautua eri tilanteisiin. Okei, ei ehkä niinkään tarkasti jos tosiaan vaan tuohon omalle pihalle menee, mutta jos vähänkin kauemmas, niin mukana pitää olla vähintäänkin muutama tarpeellinen juttu. Ai niin, ja sitten jopa ne omatkin tärkeät jutut, kuten avaimet, kännykkä ja vesipullo(jota ilman en lähde mihinkään, enkä myöskään ilman kurkkupastilleita).

Kun lapsen on saanut ruokittua, vaipan vaihdettua, puettua, niin sitten itse pitäisi olla supernopeasti valmis; vessassa käynti, pukeminen, kaikki mukaan... Oho, hiukset jäi harjaamatta ja naama on kun petolinnun pe...ppu, mutta eipä se mitään. Kunhan nyt päästään sinne ulos ja nopeasti, lapsellakin alkaa olla kuuma. Ai niin, mutta missäköhän se tutti on... Nella, mihin olet vienyt äitin avaimet? ...ja siinä vaiheessa hiki virtaa jo molemmilta ja huomaan, että Nella on ottanut jo oman pipon, kengät ja sukat ja lapaset pois. Ja uutta rumbaa kehiin vaan.

Kun vihdoin päästään ulos, pahimmassa tapauksessa alkaa sataa kaatamalla, enkä ole varautunut kuravarusteisiin. Tai haistan jotain ei-niin-mukavaa neidin kolmen vaatekerroksen alla. Tai sitten kaikkeen tähän on mennyt jo niin paljon aikaa, että Nella onkin jo ihan väsynyt tai nälkäinen tai janoinen. Tai itse unohdin sen hemmetin vesipullon ja yhtäkkiä suu tuntuukin kuivemmalta kuin aavikolla konsanaan.

Tai sitten ei. Kaikki sujuu vallan mainiosti, niin kuin yleensä. Nella on heti rappuun päästyään elementissään; jes me mennään ulos!! Käytävillä raikuu ilonkiljahdukset ennen kun ollaan edes ulkona. Ja sitten siellä ulkona; kaikki on tosiaan niin ihmeellistä ja ihanaa kun voi vaan kuvitella. Raikas ilma, syksyn putoilevat lehdet.... Kikatuksen aikaan saava keinu, hiekkalaatikon ihmeellinen maailma.... 
Ja hei, äiti, näetkö sä tuon etanan?