Lilypie Second Birthday tickers

perjantai 14. helmikuuta 2014

Elämän matkalla kohtaat sä ystäviä monta, mutta kaikkien matkassa pysyminen on mahdotonta

Ystävyys. Niin ihana asia, joka ei kuitenkaan ole mikään itsestäänselvyys kaikille ihmisille. Suurella osalla ihmisistä on ystäviä, jotkut niitä eivät edes tunne kaipaavansa ja osa kaipaa niin, että yksinäisyys tuntuu syövyttävän aukkoa sisälle joka päivä

Kirjoitan nyt vähän arasta aiheesta, nimittäin vähän yksinäisyydestä, ja menneisyydestä sanasen. Tällä hetkellä en koe olevani yksinäinen, mutta joskus olen ollut. Silloin kylläkin sen myöntäminen oli vaikeaa, mutta nykyään ei. Aika parantaa haavat.

Ennen R:n saapumista elämääni, koin minulla olevan paljon ystäviä. Mutta mitä ne oikeasti olivat? Ryyppyseuraa, baarikavereita, puolituttuja. Osa oli toki läheisempiäkin, mutta eipä montaa sormea tarvinnut niiden laskemiseen. Aina sanotaan, että laatu korvaa määrän ja niinhän se onkin. Mutta silloin, teini-iän taaksejättämisen ja aikuisuuteen hyppäämisen välimaastossa, kuljin aivan vääriä polkuja. Niin kun olen täällä ennenkin kertonut; kaikki muuttui kun tapasin R:n.


Ihastuminen, perhoset vatsassa ja rakastuminen muuttivat minua. Ei mennyt kauaakaan, kun ymmärsin, millaisen kultakimpaleen olen löytänyt. Koimme heti seurustelun alussa tosi rankkoja asioita, mutta ne vain vahvistivat meitä. Meidän alkuhuuma ei ollut ihan perinteinen, sillä minä makasin sairaalassa vain muutama viikko siitä, kun olimme tutustuneet. Ja uskokaa tai älkää, R kävi siellä tapaamassa minua perheeni kanssa aina kun pystyi, ja vietti unettomia öitä stressaten vointiani. Vaikka olimme tunteneet vain muutaman viikon. Ei olisi ihan jokainen jätkä jäänyt vierelleni. Siinä vaiheessa ymmärsin, että en todellakaan ole yksin. Minulla on R ja perheeni, ja muutama hyvä ystävä, sekä pari kourallista biletyskavereita ja seuraa, jota saisin aina tarvittaessa.

Tällä hetkellä kun mietin ystävyyssuhteitani, voin sanoa olevani melko tyytyväinen. Elämän heittäessä kuperkeikkaa ja satojen selkäänpuukotusten, koulukiusaamisen ja muutaman muun ei-niin-mukavan elämänvaiheen jälkeen, tajusin erään elämää muuttavan, tärkeän asian. Halusin karsia elämästäni kaikki ne ihmiset, jotka eivät olleet pitkään aikaan saaneet minulle hyvää oloa, eivät olleet kuunnelleet minua, eivät olleet tukenani vaikeilla hetkillä ja he, joiden elämästä minun olisi aina vain pitänyt kiinnostua mutta se ei ollutkaan vastavuoroista. Tylysti karsin ison joukon ihmisiä ympäriltäni, ja jätin vain ne timantit. Jotka seisovat tälläkin hetkellä rinnallani ja minä heidän.


Osaa karsimisista minun ei tarvinnut edes itse tehdä. Raskaus teki sen puolestani. Mutta oikeastaan kun miettii, niin he jotka kaikkosivat luotani mahan kasvettua, eivät tosiaankaan voineet olla missään vaiheessa oikeita ystäviä.
Osa ''ystävistä'' kaikkosi vasta Nellan synnyttyä, eivät vielä raskausaikana. En kuitenkaan syyllistä ketään. Kukaan ei sinäällään haukkunut valintaani tai minua raskaana ollessani, he vain elivät(ja elävät) täysin eri elämäntilannetta. En minä voi siitä heitä syyllistää. On pikkasen vaikeaa yhdistää monta kertaa viikossa baarissa käyvät, biletysvaihetta elävät kaverit, ja minut, joka vietän arkeani muskarin, perhekahviloiden, vaippojen ja nukuttamisten täytteisellä hoitovapaalla. Yhtälö on jo noin helposti ratkaistu; osa ystävyyksistä ei vain olleet niin syviä, että olisivat kestäneet täysin toisistaan eroavat elämäntilanteet. Tai vaiheet. Tai mitkä lie?

Olen aina ollut aika sosiaalinen. Jo pienenä tyttönä halusin kaiken maailman esiintymislavoille ja menin juttelemaan vieraille ihmisille. Nykyäänkään minulle ei tuota vaikeuksia mennä kysymään tietä vieraalta, soittaa virallisia puheluita tai mennä juttelemaan ihmisille uudessa paikassa. Olen myös aina tykännyt pitää esitelmiä ja puheita ja olla äänessä.
En koe silti olleeni koskaan mikään muiden päälle puhuja tai ihmisten tallaaja. Olen vain ihmisläheinen ja sosiaalinen luonteeltani. Lähestyn helposti uusia ihmisiä ja tulen toimeen erilaisten persoonien kanssa. Mutta silti, ei se ystävien saaminen mikään itsestäänselvyys ole minullekaan. Aina en jaksa tai ehdi pitää yhteyttä, laiskuuttani. Joskus tulee oikein huono oma tunto, kun tajuaa, ettei ole laittanut viestiä tai soittanut hyvälle ystävälle pitkään aikaan. Mutta se niissä läheisissä onkin parasta; voi jatkaa aina samasta kohtaa, mihin on viimeksi jäänyt. Eikä tunnu yhtään vaivaannuttavalta.

Minulla on tällä hetkellä muutama aivan ihana ja korvaamaton ystävä, jolla ei ole lapsia. Koen tarvitsevani heitä todella paljon, ja he ovat aidosti kiinnostuneita näkemään Nellaa säännöllisesti, mutta silti ajattelevat minua muunakin kuin äitinä. Olenhan vielä sama ihminen, sama Mira, joka ennenkin. Vain aikuistuneempana ja äidillisempänä versiona. Ja varmaan tuhat kertaa rauhallisempana.

Aivan yhtä tärkeiksi koen myös ystävät, joilla on itselläänkin lapsia. Muistan kun raskaana stressasin äidilleni, että mitä jos en saa yhtään mammakavereita? Yksi tai pari minulla oli jo ennestäänkin, mutta ei niin läheisiä kumminkaan.
Niin niitä sitten vain alkoi löytyä. Muutama ihan pikkuvauva-aikana, mutta enemmän vielä sen jälkeen kun Nella täytti puoli vuotta. Myönnän, sitä ennen minulla oli tosi hankalaa jotenkin uskaltautua mihinkään lapsiperheille tarkoitettuihin juttuihin. Onneksi aloitin muskarin ja muut kivat jutut, muuten olisi muutama niin ihana ystävä jäänyt tapaamatta. Samoin myös netistäkin on löytynyt tosi paljon samanhenkisiä äitejä, joista osasta on tullut jo ystäviäkin. Ja jotkut puolitutut ovat saaneet lapsia, ja yllättäen heistäkin on tullut sitä kautta minulle ystäviä. Niin ne lapset vaan yhdistää.


Minulla on myös maailman paras perhe. Mutta he eivät ole vain perhe. He ovat myös ystäviäni. Ensimmäisenä, kun tapahtuu jotain kauheaa tai jotain ihanaa, soitan joko äidilleni tai isälleni, ja toki myös R:lle. Seuraavana listalla on varmaan rakas isoveljeni.
Äitini ja isäni ovat tukeneet minua aina kaikessa. Soittelemme lähes joka päivä, äitini jopa huolestuu jos minusta ei ole kahteen päivään kuulunut mitään!

Oon tässä kuvassa sit aikalailla viimesillään raskaana. :D
Olen niin kiitollinen, että juuri minua on siunattu niin rakastavilla, välittävillä, huolehtivilla, luotettavilla ja keskustelutaitoisilla vanhemmilla. En voisi enempää toivoa. Toivon, että minulla ja tyttärelläni tulee olemaan samanlaiset välit, kun Nella on aikuinen. Että pystyisin olemaan paras äiti ja myös hyvä ystävä, jolle voi luottaa ilot ja surut.


Kiitos kaikille rakkaille ihmisille, jotka olette pysyneet elämäni varrella mukana, ja myös uudemmille tuttavuuksille. Olen koko sydämestäni onnellinen, että juuri te olette ja tulette olemaan elämässäni ja elämässämme mukana. Maailman parasta ystävänpäivää kaikille! ♥


5 kommenttia:

  1. Ihana sinä! On kyllä tosi tärkeetä, että ois niitä hyviä ystäviä edes yksi. Mulla ei oikeastaan ole sellaista. On pari kaveria, mutta ei oo sellasta jonka kanssa nähdään usein ja ollaan ns. erottamattomat. Avomies on se jolle puhun ja samoin äiti sekä iskä. Ehkä tämä tästä joskus paranee. Äiti ja iskäkään ei oo ikuisesti mun elämässä (ikävä kyllä). :(

    Hyvää ystävänpäivää sinnekkin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana sinä ♥
      Niinpä, se on kyllä tosi tärkeää. Harmi, kun sulla ei (VIELÄ) sellaista ole. :/ Mutta pääasia on, että on tärkeitä ihmisiä elämässä, jolle voi luottaa asiansa ja purkaa huolia ja jotka lohduttavat ja myös iloitsevat kanssasi. :) Olkoon sitten mies, äiti tai kuka vain. :)
      Älä nyt ajattele vielä noin vanhemmistasi. ♥ Eihän kukaan elä ikuisesti, ja voihan olla että vanhempasi porskuttavat satavuotiaiksi! :D Koskaan ei voi elämästä tietää.

      Kiitos paljon ♥

      Poista
  2. Sulle on haaste mun blogissa: http://vauvaaa.blogspot.fi/2014/02/viikon-ruuat-lautasella-haaste.html

    VastaaPoista